Blogi

Kriisi tuhoaa paljon, mutta luo tilalle enemmän

Koronaa edeltävänä syksynä jalkapöydästäni murtui kolme luuta. Jalkani kipsattiin kahdeksaksi viikoksi ja minun oli siirryttävä liikkumaan kävelysauvoilla. Lääkäri kirjoitti minulle reilun kahden kuukauden sairaslomatodistuksen, mutta jätin sen hänen pöydälleen. Mitä minä sillä tekisin? Olen yksinyrittäjä. 

 Jos olisin jäänyt kotiin sairastamaan, olisin menettänyt tuloni. Syksy oli varattu täyteen keikkoja enkä halunnut jättää asiakkaitani lyhyellä varoitusajalla pulaan. Murtunut jalka ei sinänsä vienyt minulta työkykyä, koska kirjoitan ja puhun työkseni. Jatkoin keikkailua ympäri Suomea ja matkustin murtuneen jalkani kanssa viikoksi jopa Kanadaan. Jatkoin ikään kuin mitään tapaturmaa ei olisi tapahtunutkaan.

Toimintani ei tietenkään ollut esimerkillistä eikä mikään ylpeilyn aihe. Päätös oli omani ja monen mielestä varmaan tyhmä sellainen. Matkustaessani huomasin kuitenkin, kuinka monet ihmiset ihailivat sinnikkyyttäni. He sanoivat, että minussa on yrittäjän sisua. Kädet rakoilla ja selkä hiessä sitä oli vaikea uskoa. En ollut varma, olisiko ihmisten pitänyt ihailla vai surkutella.

 Monet yrittäjät kantavat raskasta taakkaa, ottavat riskejä ja jatkavat kolhuista huolimatta – usein siitä syystä, että on pakko. Onko oikein normalisoida se kehuilla? Olemmeko me vieneet yrittäjäihanteen jo liian pitkälle? Ihailemmeko me kohtuuttomuutta?

Korona ei ole vain murtanut monta yrittäjää, se on rampauttanut kokonaisia toimialoja. Taas suljetaan, rajoitetaan ja vähennetään. Nyt ei kuitenkaan enää jaella tsemppiviestejä, vaan kehuista siirrytään vaatimuksiin. “Yritykset, nyt ei ole oikea aika lomauttaa tai irtisanoa väkeä, pyörivät ne laivat, tehtaat, hotellit ja ravintolat tyhjänäkin!” “Sinä työnantajayrittäjä, kyllä ihmiset voivat olla töissä, vaikka markkina on romahtanut – viime vuonna pärjäsitte hyvin!” “Suomella on vaikeaa, teidän pitää auttaa meitä!” 

Winston Churchilliä mukaillen joidenkin mielestä yksityiset yritykset ovat kuin tiikereitä, jotka pitää ampua. Toisten mielestä ne ovat kuin lehmiä, joita voi lypsää. Todellisuudessa yritykset ovat kuin hevosia, jotka vetävät koko yhteiskuntaa perässään. Normaalioloissa ihailemme sitä, että yrittäjä pärjää haasteista huolimatta, mutta kriisissä vaadimme sitä, että yrittäjä pärjää haasteista huolimatta. Toivotaan vain, että hevoset eivät pillastu. 

Tarvitsemme optimismia. Kriisi tuhoaa paljon, mutta luo tilalle enemmän. Koronavuosi on pakottanut monet etsimään ratkaisuja, ottamaan riskejä ja oppimaan pois vanhasta. Sellainen vie eteenpäin. Monet yritykset ovat onnistuneet laajentamaan toimintaansa uusille alueille. On yrityksiä, jotka ovat onnistuneet kääntämään haasteet voitoiksi. 

Näin kävi myös minulle. Kun kuljin kävelysauvoilla, huomasin, että niiden avulla voi liikkua yllättävän ketterästi ja sulavasti. Jos rytmittää askelluksensa sopivasti, kävelysauvoilla pääsee suurten harppauksien myötä kovempaa kuin kävellen. Tajusin, että minun kannattaa muuttaa ajatteluani ja kohdentaa resurssit eri tavalla – jalkalihaksiin ei kannattanut enää investoida, vaan käsilihaksiin. Sellaisia ne yrittäjät ovat. Löytävät kriisinkin keskeltä keinot päästä eteenpäin. Tämäkään innovaatio ei olisi syntynyt, jos jalka ei olisi murtunut.